Ennen kun teet abortin
- lue tämä.
⚠ VAROITUS ⚠
Sivun toisella välilehdellä on kuva rv 9+1 kuolleesta sikiöstä.
Älä avaa sivua, mikäli et halua kuvaa nähdä.
.
.
4.2.2022, rivitalo kaksioni vessassa hyppäsi sydän kurkkuun raskaustestin näyttäessä kahta selkeää viivaa.
Olin ostanut testin "puoli vitsillä" jo heti ensimmäisenä päivänä, kun menkkoja ei näkynyt. "katotaan ny varmuudeksi, vaikka enhän mä nyt mitenkään...."
Enpä.
Siinä kuitenkin istuin positiivinen raskaustesti kädessä vessan lattialla ja näpyttelin paniikissa viestejä ystäville.
Raskaus ei ollut toivottu, vaan yhden illan jutun seuraus. Mutta koska olin jo kokenut elämässäni yhden abortin ja yhden lapsen, ajattelin että vaihtoehtoja ei ole. Lapsi on pidettävä.
Välittömästi kaikki muuttui, rupesin varjelemaan sisällä kasvavaa lasta ja miettimään, miten kerron lapsen isälle.
Kerroin lapsen isälle jo samana iltana.
Vastaanotto ei ollut kovin ruusuinen.
Mies sanoi heti, että ei halua lapsia, eikä halua olla lapsen tai minun kanssa missään tekemisissä, mikäli lapsen pidän.
Silloin asia ei haitannut. Olin lähinnä tyytyväinen siitä, että tämän lapsen kanssa ei tarvitsisi tapella jokaisesta asiasta toisen vanhemman kanssa, kuten esikoisen kohdalla.
Suhde esikoiseni isään on erittäin huono ja koko lapsen 1,5v elämän ajan, ollaan lähinnä tapeltu lapsesta ja sen asioista.
Se on ollut äärimmäisen raskasta.
Nyt minulle oli tulossa ihan ikioma lapsi, vaikka moni kyseenalaisti, että miksi en tee aborttia, isätön lapsi tulee kärsimään.
Päiviä kului ja raskausoireet alkoi.
Oksentelin kokoajan. Söin kokoajan. Nukahtelin pystyyn ja kärsin todella kovasta pahoinvoinnista ja liitoskivuista, jotka oli vaivannut esikoisen raskaudesta tähän päivään asti.
Koti oli kuin kaatopaikka, en pystynyt tehdä ruokaa pahoinvoinnin vuoksi, joten tulhasin kaikki pienet roposeni ravintoloihin.
Olin niin väsynyt ja huonovointinen, että koko koti räjähti käsiin, koira ulkoili lähinnä takapihalla ja esikoinen oireili, kun ei saanut huomiota.
En jaksanut yhtään mitään.
Silloin ensimmäistä kertaa rupesin miettimään, jaksanko oikeasti olla yhden lapsen lähivanhempi ja toisen totaali yksinhuoltaja.
Mitään tukiverkostoja minulla ei ole, eikä tulevan lapsen isän puoleltakaan halunnut kukaan ottaa osaa tai arpaa tähän ei toivottuun lapseen.
Kaksi ystävääni kannusti raskauteen, mutta sanoivat suoraa, että eivät pysty omilta lapsiltaan olla kovinkaan avuksi. Loput joille kerroin, toivoi minun päätyvän aborttiin. Olin todella yksin ja väsynyt.
Päiviä kului ja oloni paheni jatkuvasti.
Esikoisen hoitaminen tuntui äärimmäisen raskaalta.
Otin keskeytyksen puheeksi lapsen isän kanssa ja sain hänet heti "takaisin" sen puheenaiheen myötä. Tuntui hyvältä saada joku toinen osaksi tätä kaikkea kaaosta.
Nähtiin useampi kerta ja keskusteltiin.
Hän kertoi minulle että syö lääkkeitä ja käy terapiassa ongelmiensa vuoksi, eikä halua lasta nähdä koskaan tämän tiedostetun ongelmansa takia. Eikä halua isäksi.
Elatusmaksut lupasi maksaa, mutta muuten pysyi kannassaan, että ei ole kykeneväinen vanhempi.
Olin niin väsynyt ja yksin asian kanssa, joten päädyin varaamaan ajan AB1 lähetettä varten. Ajattelin että jos edes käyn katsomassa tämän vaihtoehdon, niin todennäköisesti saan uutta puhtia raskauteen.
Toisin kävi.
Neuvolassa kyseenalaistettiin jaksamistani.
Lääkäri nimitti sisällä kasvavaan lasta "ei se ole mikään" ja kertoi, että jatkuvasti tehdään abortteja ja koe putkissakin kasvatetaan alkioita jotka myös kuolee.
Neuvola psykologi ei ymmärtänyt, miten ajattelen sikiötä lapsenani, enkä "vaan sikiönä." Tämäkin vaan sikiö elää. Sen sydän lyö, kuten minunkin.
Hänellä on ihan oma ainutlaatuinen ihmisen dna ja hän on täysin oma uniikki yksilönsä.
Päiviä kului ja olo alkoi käydä mahdottomaksi.
Muistelin esikoisen vauva aikaa ja todella haastavaa raskautta sitä ennen.
Keskeytys alkoi tuntumaan paremmalta vaihtoehdolta, kun ruveta totaali yksinhuoltajaksi.
Vaikka esikoista rakastan yli kaiken maailmassa ja vihaan hänen isäänsä, niin se on kuitenkin ollut henkireikä, että olen saanut vauva vuonna isää valvomaan vauvan kanssa ja nyt isompana lapsi on ollut isällään ainakin kaksi yötä viikossa.
Soitin kaikki tahot läpi, mitä löysin.
Mutta tuntui että sosiaalityöntekijää myöten kukaan ei osannut tarjota minulle ideoita ja apuja selviämään toisen lapsen kanssa, vaan enemmän rivien välistä puhuttiin siitä miten keskeytys olisi varmasti parempi vaihtoehto.
Laitoin keskeytys asiaa eteenpäin ja sain lapsen isältä ja muutamalta lähipiiristä täyden tuen siihen asiaan.
Missään kohtaa en ollut varma mitä olen tekemässä. Missään kohtaan kukaan ei pystynyt kertomaan minulle sitä, että mikä sisälläni oikeasti kasvaa, miltä se oikeasti näyttää,mitä se kokee ja tuntee.
Kukaan ei pystynyt perustelemaan sitä, miksi abortti on laillista.
Puhuttiin vaan naisen oikeudestaan kehoon ja elämäänsä. Mutta ei sen sikiön oikeudesta elämäänsä.
Mitään tieteellistä faktaa ei ole olemassakaan siitä, onko abortti murha, vai vaan "pavun muotoisen solu klöntin kehittymisen loppuminen", kuten lapsestani puhuttiin.
Olin niin yksin, että lapsen isän täys tuki ja läsnäolo jotenkin ajoi minut siihen, että oli helpompaa lähteä ottamaan pari pilleriä, kun jäämään yksin raskauden ja vauvan kanssa. Samalla peläten sitä, että menetän väsymyksen vuoksi esikoisen tai pahimmillaan molemmat lapset.
.
.
.
Keskiviikko aamuna 9.3 sikiön isä haki minut kotoa ja vietiin yhdessä esikoinen tarhaan.
Painotin koko automatkan hänelle sitä, että en todellakaan lupaa että teen sen.
Koska en oikeasti mielessä halunnut sitä vaan toivoin saavani jostain jotain voimaa ja vahvistusta siihen, että pärjään kyllä.
Mutta mistään ei tullut sitä toivomaani vahvistusta, vaan olin edelleen epävarma, epätoivoinen ja yksin.
Olin koko yön valvonut ja yrittänyt etsiä tietoa siitä, miltä lapseni näytti, mitä se koki ja tunti. Ajatteliko se?
Yritin miettiä, oliko sielu hänessä jo, vai vaeltaako se seuraavaan, mikäli sikiön päättäisin kehostani poistaa.
Mistään en löytänyt vastausta mihinkään. Myös kuvia lapsen ulkomuodosta oli niin moneen junaan, että en tosissani osannut yhtään kuvitella, mikä siellä on.
Itkin ihan paniikissa saavuttuani gynekologin vastaanotolle.
Tuntui että kukaan ei ottanut minua huomioon vaan olin vain yksi liukuhihnalla saapuva toimeenpiteeseen tulija muiden joukossa.
Gynegologi oli vanhempi mies, joka ignoorasi minun pahan oloni täysin ja tiuski.
" Varataanko uusi aika vai kuunteletko."
" Keskeytät minut koko ajan."
" Minun ei tarvitse kuunnella tuollaista puhetta. Ymmärrän että te nuoret ette aina osaa puhua, mutta minun ei tarvitse kuunnella."
(viittasi ehkä kirosanoihini itkun keskellä kun yritin sopertaa pelkojani ja sitä, että en tiedä mitä tehdä.)
Lääkäri työnsi ultran kovakouraisesti sisääni ja sikiötä, joka oli pidemmällä kun piti, katseltiin monesta suunnasta.
Ultra antoi viikoiksi 9+1.
Yritin kysyä, että millainen se on. Onko sillä kädet, jalat, sormet, aivot?
Vastaus oli " Ei noista rakenteista voi ultraan perusteella mitään sanoa. Nyt pitää päättää."
Olin niin sokissa, että saatiin uusi aika 1,5h päähän.
Mentiin kahville sikiön isän kanssa ja tuijotin epätietoisena epäselvää ultra kuvaa pavun muotoisesta asiasta.
Yritin verrata jokaista kuvaa Google haussa tähän ultra kuvaan, mutta en löytänyt yhteneväisiä.
Olin todella ahdistunut, kun en tiennyt mikä siellä on ja miltä se todellisuudessa näyttää.
Soitin kaikki läheiset läpi ja itkin vastausta. Nyt pitää päättä, nyt pitää päättää. Kello tikitti kauheaa vauhtia vieressä kun painottelin asian kanssa.
Muutama ystävä sanoi että lähde menemään, mutta äiti, täti ja sikiön isä taas sanoi että tee se abortti. Se on parasta kaikille. Et jaksa olla kahden lapsen kanssa. Ei se ole ihminen. Se on "vaan" sikiö. Eikä sitä pidä ajatella, että mikä se on.
Aika loppui ja mentiin takaisin huoneeseen, jossa kaksi hoitajaa ja lääkäri halusi vastauksen _nyt_.
Täytettiin toinen lääkärin lähete ja itkin edelleen paniikissa ja epävarmana.
Hoitajat toi lääkkeet ja vesilasin.
Katsoin tablettia ja sikiön isää vuorotellen.
Halusin juosta pois, mutta olin jotenkin jumissa kaiken paineen alla.
Siinä tilanteessa tuntui helpommalta niellä lääke ja lähteä. Kun työntää ne sivuun ja lähteä yksin pois kohti pelottavaa tulevaisuutta.
Tuntui samalta, kun olisi ottanut päivittäisen D vitamiinin. En jotenkin sisäistänyt sitä, että tämä lääke tosiaan saattaa tappaa lapsen, vaan halusin tilanteesta pois ja tuijottavat silmät pois selästäni.
Otin lääkkeet, kuuntelin sumussa ohjeet seuraavaa päivää varten.
Automatka sikiön isän luokse meni sumussa. En tajunnut, mitä oli tapahtunut. Tuntui että en ollut paikalla ollenkaan, vaan kävelin sumuisen metsän keskellä, löytämättä tietä.
Tämän miehen luona teko jotenkin unohtui. Tehtiin yhdessä talli töitä ja hoidettiin hevosia. Niiden seurassa jotenkin pystyi unohtamaan kaiken.
Samalla kuitenkin huomasin edelleen varjelevani sikiötä, väistäväni hevosten liikkeitä, istuvani jalat ristissä, ettei se putoaisi. Halusin suojella sitä ja silitinkin useasti mahaani ja lepertelin lapselle.
Soitin kerran salaa sairaalaan ja kysyin voinko vielä perua keskeytyksen.
Hoitaja sanoi että ei voi luvata, mutta tietää kyllä tapauksia. Lääke ei ole tappava, mutta se valmistelee kohtua synnytykseen ja estää raskaushormonin pääsyn sikiöön.
Siitä kuitenkin voi selvitä ja raskauksia on jatkettu sen jälkeen.
Se puhelu antoi toivoa, että vielä ei ole peli menetetty. Varjelin kohtuani koko illan ja istuin jalat ristissä toivoin että se voisi jotenkin supistaa lääkkeen avaamaa kohdunkaulaa.
Kadutti. Olin myrkyttänyt lapseni.
Aamulla lähdettiin sairaalaan, missä aloitettu piti viedä loppuun.
Sanoin kuitenkin välittömästi hoitajalle, että haluan pitää lapsen ja tahdon että ultraatte, onko se vielä elossa.
Hoitaja sanoi että ei voi pakottaa minua ottamaan lippuja lääkkeitä, mutta se on suositeltavaa. Hän kutsui lääkärin puheilleni.
Lääkäri oli todella koppavan oloinen.
Hän sanoi kylmästi, että lääke on teratogeeninen lääke, mikä aiheuttaa sikiövaurioita ja että hän ei missään nimessä suosittele jatkamaan raskautta enää tässä vaiheessa.
Hän ei osannut perustella kantaansa kovinkaan hyvin, eikä omakohtaisia potilas kokemuksia aiheesta edes ollut.
Olin niin vihainen, miksi kukaan ei välittänyt lapsestani. Miksi kukaan ei halunnut pelastaa lasta. Minä halusin, mutta en päässyt edes ultraan, Missä mahdolliset vauriot oltaisiin voitu havaita. Vaikka ei tietenkään kaikkea.
Lähdettiin sikiön isän kanssa syömään ja yritin taas kaivaa koko Googlen läpi.
Googlesta löysin moniakin tapauksia, missä raskautta oli jatkettu. Ja vain muutamalla oli todettu sikiövaurio, eikä sekään ollut tutkimusten mukaan lääkkeestä johtuvaa.
Lääkkeestä myös kerrottiin tarkasti.
Mifepristoni on synteettinen steroidi eli hormoni, jolla on antiprogestatiivinen vaikutus, sillä se kilpailee progesteronin eli keltarauhashormonin kanssa sitoutumispaikasta. Raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana esihoito mifepristonilla saa aikaan kohdunkaulan laajenemisen ja avautumisen
Mifepristoni toimii estämällä progesteronihormonia. Ilman progesteronia kohdun limakalvo hajoaa.
Lapsi voi kuitenkin selvitä lääkkeestä.
Koska se ei kajoa varsinaisesti lapseen.
Miksi lääkäri antaa ymmärtää muuta?
Miksi kukaan ei halua yrittää pelastaa lasta?
Pohdin pitkään seuraavaa liikettä, mutta sikiön isä aloitti moralisoinnin kovaan ääneen. Mitä jos haittoja ei näy ultrassa, mutta niitä myöhemmin ilmenee.
Mitä jos lapsi ei opi koskaan kävelemään, puhumaan, tai vaikka nielemään ruokaa.
Pystynkö elämään sen asian kanssa, että minä olen sen aiheuttanut?
Netistä löytyi paljon tapauksia, myös suomesta. Joissa lapsi oli syntynyt täysin terveenä ensimmäisestä abortti lääkkeestä huolimatta.
Tuntui ettei minulle edes haluttu antaa sitä mahdollisuutta.
Yritin pakottaa ajatukset mielessäni sairaaseen lapseeni, joka kärsii minun takiani ja päätin mennä tekemään loppuun sen, minkä jo aloitin. Sydän jäähän ja tunteet roskikseen.
Ja niin löysin itseni sairaalan vessasta ilmettömänä asettamassa lääkkeitä sisälleni, jotka käynnistää "synnytyksen".
Menin lääkkeet sisälläni sairaala vuoteelle ja silitin vatsaani.
Pyysin useita kertoja anteeksi ja kerroin että rakastan ja olen tehnyt virheen, mitä en voi enää perua. Kyynelet sokeutti näkökentän. Sydämeni tuntui pysähtyneen. Olin elossa, mutta en elänyt.
Neljän tunnin jälkeen hakkasin sängyn reunoja sikiöasennossa kovissa kivuissa, samalla kun kohta kuolleen sikiöni isä luki lehteä ilme värähtämättä,minua kummemmin huomioimatta.
Halusin että hän ottaisi kädestä kiinni, silittäisi tai ottaisi minut lusikkaan.
Että tämä tehdään yhdessä, kuten hän lupasi. Että hän on tukena. Kuten lupasi.
Mutta hän oli vaan paikalla. Paikalla mutta ei läsnä.
Puristin omia käsiäni yhteen ja silitin itse itseäni. Hälyytin hoitajan paikalle tuomaan panacodia kipuun.
Hoitaja toi lääkkeet ja jäin taas "tukihenkilöni" kanssa kaksin.
Sätkin kivuista kun särki, kyyneleet alkoi valumaan solkenaan kivusta ja tunsin samaa tunnetta kuin esikoiseni kohdalla. Nyt pitää ponnistaa.
Ryntäsin vessaan, missä minulla oli erillinen astia sitä varten, että hoitaja pystyy toteemaan että kaikki on tullut ulos. Ei tarvinnut ponnistaa, kun jotain isompaa tuli astiaan. Sydän pysähtyi.
Katsoin heti astiaan ja huomasin veren seassa kelluvan sikiön.
Siinä kohtaa henkeni salpaantui ja menin paniikkiin. Tuo ei ole mikään pavun muotoinen solu klöntti!!!!
Kaivoin sikiön astiasta välittömästi ja sekosin. Huusin, enkä saanut happea. Silmät vuosi kun Niagaran putous kastellen käsissäni makaavan elottoman lapsen jota koitin hieroa eloon ja putsata kaikesta verestä.
Romahdin polvilleni lattialle ja huusin koko sielusta, sydämestä ja jokaisesta solustani kuollut lapsi käsissäni.
Laskin kymmenen sormea, kymmenen varvasta. Erotin pienet kylkiluut ja pienen kauniin vatsan jonka läpi pystyin hahmottamaan sammuneen sydämen.
Tässä kohtaa tätä tekstiä kirjoittaessani, hajoan taas kyyneliin.
Lapsellani oli silmät, suu, ja muodostumassa oleva nenä, jonka paikalla oli vielä vain kaksi pientä sierain reikää. Lapseni makasi käsilläni samassa asennossa kun esikoiseni tykkään nukkua. Se oli pieni vauva, vaikka vielä kehittyvän näköinen sellainen.
Vein sikiön isänsä nähtäväksi, mutta edelleenkään hänen ilmeensä ei värähtänyt. Se on "vain sikiö." ja tämä oli kahdesta huonosta vaihtoehdosta se vähemmän huonompi.
Minun käsissäni makasi kuollut lapseni, jonka minä tapoin.
Sain kohtauksia. Huusin ja tarkoitin sitä.
" Tämä on vauva. Mitä mä olen mennyt tekemään?!?!? “
Olin niin sekaisin, että hakkasin välillä päätä ja käsiäni seiniin ja välissä pitelin 3 sentin mittaista lastani rinnalla, suukotin, kerroin kuinka täydellinen, kaunis ja ihana hän on. Kuinka paljon äiti rakastaa.
Kunnes taas tajusin lapseni olevan eloton ja jouduin haukkomaan henkeä sikiöasennossa lattialla. Itkin, huusin ja halusin kuolla. Etsin ympäriltäni mitä tahansa terävää, millä voin mennä lapseni mukana ja olla hänelle se turva ja syli , mikä minun kuului hänelle olla.
Makasin eloton lapsi käsissäni, loputtomien kyynelten meressä. Ja tunsin kuinka kuolin lapseni mukana.
Hoitaja saapui huoneeseen kysymään, olenko käynyt astialla. Mutta esittelin vain kaunista lastani käsissäni, koska olin sillä hetkellä päästäni täysin sekaisin.
Hoitaja otti minut syliinsä ja katselimme yhdessä lasta ja sovimme siitä että lapsi tuhkataan ja haudataan yhteishautaan, jossa voin käydä häntä muistamassa. Hoitaja haki harson ja astian, mihin asetin lapsen ja sain katsella lasta siihen saakka kunnes annoin luvan viedä lapsen pois.
Siinä minä istuin.
Syli ja kohtu tyhjänä.
Ja pelkäsin taas tulevaisuutta.
.
.
.
Halusin kirjoittaa tämän koska
Koen, että ainoa millä voin kunnioittaa lapseni kuolemaa, on edes yrittää osaltani estää, että kukaan äiti ei joutuisi kokemaan tätä tuskaa, joka elämässäni kulkee mukana varmasti loppuun saakka, vaikka kuinka moni sanoo "hae apua, unohda ja kyllä jonain päivänä tiedät että päätös oli oikea."
Kun se ei ollut. Tiesin sen kokoajan, mutta pelko, yksinäisyys ja painostus ajoi minut niin ahtaalle, että en löytänyt muuta keinoa paeta sitä sotkuista tilannetta.
Ainoa millä voin edes yrittää kunnoittaa lapseni kuolemaa, on yrittää estää näitä turhia kuolemia. Yrittää olla epävarmoille, pelokkaille äideille se voima ja vahvistus, mikä itseltäni puuttui. Aborttia kaunistellaan ja normalisoidaan. Vaikka se voi tuhota odottavan äidin elämän pahemmin, kuin lapsen pitäminen.
Yhteiskunnan tulisi tukea ja kannustaa enemmän lapsen pitämiseen ja tarjota enemmän konkreettisia tukitoimia varsinkin niille, jotka tulisivat jäämään lapsen kanssa täysin yksin.
Lääkkeitä, joilla raskaus keskeytetään, ei tulisi missään olosuhteessa antaa, jos äidistä huokuu epävarmuus. (joka minusta varmasti näkyi ja kuului kuuhun saakka.)
Sen sijasta äiti tulisi ohjata välittömästi psykiatrin ja sosiaalityöntekijöiden puheille, missä voidaan vielä selvittää äitiä pelottavat asiat ja tunteet.
Apua ei tulisi osata pyytää, kuten usein sanotaan. Vaan lääkärin, jolla on lupa antaa potilaalleen lääkkeitä, jotka potilaan lapsen tappaa, - tulisi osata ohjata potilaansa avun piiriin ennen lääkkeiden antoa, mikäli potilas on yhtään epävarma.
Pelko ohjaa ihmistä ja saattaa sekoittaa ajatukset täysin. Pelon vallassa ihminen ei välttämättä osaa toimia järkevästi tai ajatella kokonaisuutta.
Tekisin mitä tahansa, että saisin lapseni takaisin. Öisin valvoessani toivon, että kohta herään. Pakkohan tämän on olla painajaista?
Mutta lapseni ei tule enää koskaan takaisin.
Lapseni ei saanut koskaan kokea sitä loputonta rakkautta, jota minulla olisi ollut hänellekin jakaa.
Lapseni ei tule koskaan näkemään kesää ja kuulemaan lintujen laulua.
Sen sijasta hän haihtui tuhkana ilmaan, ennenkun edes ehti kokea kohdun ulkopuolista elämää. Ja minä olen syypää siihen. Enkä anna sitä koskaan itselleni anteeksi.
Juttelen lapselleni iltaisin ja toivon, että hän ei tiennyt kuolevansa ja jäävänsä ilman elämää. Että hän tunsi rakkauteni.
Olen rukoillut, itkenyt, hajonnut palasiksi lattialle ja katsonut ultra kuvaa miettien, millaista meillä nyt olisi. Ihan tavallisella iltapalalla kolmistaan.
Miltä hän näyttäisi, millainen hän olisi.
Arki on yhtä tylsää ja sisällötöntä kun raskaanakin, joten abortti ei muuttanut mitään. Eikä helpottanut ketään.
Mutta olen kuolleen lapseni tähden yrittänyt kaikkeni, että hän ei kuollut turhaa.
Olla esikoiselle enemmän läsnä. Rakastaa vielä enemmän. Halia ja helliä esikoista kahden edestä. Piristyä, vahvistua. Ja toteuttaa lupaukset jotka tein, että lapseni ei kuollut turhaan. Elämän pitää jatkua.
Ikävä on suunnaton, ja kuollut lapseni värähtelee verkkokalvoilla vähän väliä tuoden surun ja kyyneleet.
Monien on varmasti vaikea ymmärtää kipua ja ikävää, kun olen itse lapseni tappanut.
Mutta jos koko tekstin luettuasi edelleen koet ymmärtämättömyyttä, toivon että luet tekstin uudestaan ja sisäistät lukemasi.
En syytä ketään, mutta tiedän että olisin tehnyt toisin, jos olisin saanut pienenkin pisaran tukea.
.
.
.
- Rakastan sua ikuisesti -