#surupäiväkirja
Masu lapseni kuolemasta on nyt kulunut 10 päivää.
Vietin alkuviikon sairaalassa kaavinnassa, koska aloin noin 3 päivää keskeytyksen jälkeen vuotamaan kun seula.
Verta holahteli litroittain ihan jatkuvasti, ja vaatteet saattoi vaihtua puolessa tunnissa kolmesti, kun verta tuli niin paljon, ettei mikään side pitänyt.
Ultratessa kohdun tilannetta, näin jatkuvasti näytöllä pienen vauvan ja hoin sitä lääkärille.
" Tuohan on vauva. Kyllä se näyttää ihan sikiöltä."
Mutta lääkäri sanoi sen olevan vain hematoomaa. Oli epätodellinen olo. Eikö sisälläni ole oikeasti lasta?
Hyytymiä oli paljon, ja lääkäri poisti sitä sisältäni samaisilla pihdeillä, joilla abortoidaan 12 viikkosia vauvoja, ihan vaan repimällä ne ulos kehon osa kerrallaan. Sikiö on vielä niin hauras laillisilla abortti viikoilla, että se käytännössä katkeaa, kun sitä väkisin revitään pihdeillä ulos.
Miettikää, tämä on laillista.
.
.
Sairaalassa olo oli kun kuolleena. Mikään ei tuntunut miltään ja odotin vain, koska pääsen nukutettavaksi.
Muutaman kerran sain itku paniikki kohtauksen ja soitin kuolleen sikiön isälle, joka osasi hienosti minut puhelimessa rauhoitella, vaikka olinkin kiukutellut lähes vuorokauden sairaalassa viruneena sitä, että hän ei ollut kanssani siellä.
Sairaalassa olo muistutti jatkuvasti tilannetta, jossa pidin kuollutta lastani käsilläni ja tiesin, että olin itse hänet tappanut. Halusin kuolla, mutta samalla oli pakko yrittää tsempata, koska pelko esikoisen menettämisestä on edelleen läsnä.
Näin järkevä päätös oli abortti. Nyt olen väsynyt suremisesta ja pelkään että en kestä elää asian kanssa ja menetän ainoan elossa olevan lapseni.
.
.
Kun leikkaussalissa lääkäri laittoi kipulääkettä ja nukutus lääkettä, pyysi hän ajattelemaan jotain mukavaa.
Tunsin kyyneleen silmäkulmassani ajatellessani sikiötä. Muistan sanoneeni mielessäni " rakas, äiti tulee sun luokse nyt." Enkä edes välittänyt, heräänkö nukutuksesta, vaikka sitä olen aiemmissa leikkauksissa aina pelännyt.
Toivoin vain, et nukahtaessani kohtaisin lapseni ja saisin häntä hoivata ja varjella.
Heräsin kuitenkin heräämöstä, kohtu kipeänä ja tyhjänä.
.
.
Sain kaavinnan jälkeen ilouutisia.
Olin askeleen lähempänä unelmaani.
Oltiin saatu iso maatila vuokralle ja päästäisiin viimeistään toukokuussa muuttamaan ihanaan punaiseen hirsi tupaan.
Pian saadaan aamupala pöydässä ihastella maalaismaisemaa, laiduntavia hevosia, jyviä maasta nokkivia kanoja ja onnellisena pihalla teluavia koiria.
Samalla kun jaksoin innostua kaikesta tulevasta ja meneträmäni hevosen paluusta, pelko oli jatkuvasti läsnä.
Voinko enää olla onnellinen?
Pystynkö silitellä pupuja ja kissanpentuja esikoisen kanssa ilman että suren jatkuvasti sitä, että en antanut sitä mahdollisuutta toiselle.
Vaikka eipä tämä mahdollisuus olisi välttämättä edes onnistunut, mikäli lapseni kasvaisi vielä sisälläni.
Kuka hoitaisi remontit raskaana ja eläimet vastasyntyneen kanssa...
.
.
Yhtäkään päivää ei ole ollut, että en olisi surrut tai tuntenut viiltävää kipua sydämessäni.
Enkeli sikiön isä on ollut voimanlähteeni, mutta myös sen romuttaja.
Mieleni on keksinyt typerän keinon suojella minua. Se on tehnyt enkeli sikiön isästä sen kohteen, joka jollain sairaalla tavalla saa minut lähemmäksi lastani.
Ja kun tämä mies ei toimikaan toiveiden mukaan ja ole edelleen elämässäni ja tässä asiassa osallisena, niin murrun aina itkemään kipua ja ikävää. Lastani.
En ole koskaan elämässäni kokenut näin suurta surua ja ikävää.
Pussaan päivittäin kehyksissä olevaa ultra kuvaa ja juttelen sille, kun toivoen, että lapseni sen kuulisi.
Joskus otan kuvan mukaan kun puuhaan esikoisen kansa, toivoen että lapseni voisi kokea olevansa läsnä ja yhtä toivottu ja rakastettu kun esikoisenkin.
Sytytän lähes päivittäin kynttilän kuvan viereen ja toivon että saisin lapseni sillä hetkeksi eloon.
Katson joka ilta ennen nukkumaan menoa kuvia, jotka otin tästä elottomasta pienestä ihmeestä. Ja googletan pitkälle yöhön, kunnes nukahdan.
Etsin aina vastausta sille, mitä hän koki. Sattuiko sitä, oliko hän tietoinen elämästä, onko hänellä uutta mahdollisuutta jne.. Miksi abortti on laillista, jos ei edes tiedetä mitä sikiölle tapahtuu tai mitä se kokee ja tuntee?
Mitään tietoa ei missään ole.
Monina iltoina katson kohdusta kuvattuja todellisia videoita 9-10 viikkoisesta sikiöstä ja itken silmät rusinoiksi.
.
.
Kaikki sanoo että elämä jatkuu. Hae ammattiapua. Aika korjaa jne...
Entä jos ei? Ammattiapua en ole saanut koskaan ennenkään ja asiasta muille puhuminen sattuu muutenkin niin paljon, että koen helpommaksi kirjoittaa näitä tekstejä tänne blogiin.
Itkisin varmaan kokoajan, jos vaan antaisin kaiken tulla. Mutta kyllä, olen joutunut välillä puremaan hammasta yhteen ja patomaan surun. Minun pitää pystyä olla esikoiselleni tasapainoinen äiti, enkä yksinkertaisesti jaksa kokoajan sitä kipua.
Miten jumalauta tällaisen voi koskaan unohtaa?
Väitän että itselleni keskenmeno olisi ollut pieni suru ja helpotus.
Mutta tämä, että olen itse keskeyttänyt sen, on jotain, mitä en voi antaa itselleni anteeksi.
En tämän tilanteen kohdalla, koska halusin pitää lapsen alusta asti ja haluan hänet syliini edelleen.
Jumala auta, sattuu ihan liikaa.